Dear Haters

En tiedä muista, mutta itse työstän menneisyyttäni lähes maanisella otteella. Johtunee siitä, että koen työstämisen mahdollistavan eteenpäin menemisen keveämpänä. Olen huomannut, että jos jotain jätän huomiotta, en suinkaan “päästä irti” käsillä olevasta vaan unohdan sen siksi aikaa, että asia nousee esille jossain uudessa muodossa – tilanteessa, ihmisessä, kohtaamisessa.

Menneisyyden käsittely on varmaan ihan perus asiaa aikuiselle ihmiselle ja luultavasti myös vielä vähän vähemmän aikaa täällä olleelle jengillekin. Yhtä lailla kuin sinun, minunkin menneisyyteni on sotkuinen. On vaikea kuvitella, että kukaan täällä olisi vetänyt puhtailla papereilla, pelkällä hymyllä ja ruhjeitta. Osa vaan saa polvet enemmän ruvelle kuin toiset, se on yhtä aikaa siunaus ja kirous. Jostain syystä ruhjeitaan harva uskaltaa tai haluaa näyttää ulkomaailmalle, ei ennen kuin ne ovat nätisti arpeutuneet. Kukaan ei halua nähdä verissä päin rantautunutta, menneisyyden runnomaa. Juuri mikään ei ole vaivaannuttavampaa kuin eilisessä edelleen rypevä ihmisraakile. Jostain jumalan syystä kuitenkin juuri tuo tila on minusta aina ollut kaunista. Epämääräisen keskeneräinen ihmisyys. Ei se siloteltu, joka painetaan kirjoihin ja kansiin. Ei se uhriutunut, menneitä myyttejä tapaileva marttyyri voittaja vaan se vielä kesken oleva ihmisyys, jossa kaikki oleellinen tapahtuu. Se ruma, rujo, syntinen, langennut, kaoottinen, sisuksen tumma pinta. Kaikista filtteröidyistä, pseudorealistisista kuvista ja kirjoituksista sen aidon tunnistaa siitä, että se ei syytä mitään eikä ketään tilastaan. Koska ei vielä osaa. Koska on vielä kesken. Se tyytyy makaamaan paskassaan, koska ei pysty vielä muuhun. Siinä tilassa meistä jokainen on haavoittuvaa ihmislihaa ja sielua. Sitä pintaa ja sisusta, johon jokainen meistä voi samaistua. Sitä keskeneräisyyttä meissä, joka luo ihmisyyden ytimen. Meidän ytimen.

Aloin kirjoittamaan menneestä, mutta tiesin päätyväni sisuksen tummaan. Tiesin sen siksi, että mennyttä ei enää ole ja ainoa, mitä on käsillä käsiteltävänä ovat omat sisäpintojeni demonit, haavat ja ruhjeet. Ne kiljahtavat ja triggeröityvät milloin mistäkin. Herkästi voisi luulla, että jostain ulkopuolisesta. Mutta jos tässä hetkessä mikään mennyt ei ole enää konkreettista, ainoa konkreettinen mitä on, on minussa itsessäni – lienee siis aika selvää ketä ne “rakkaat vihaajat” ovat. Itse luotuja tarinan pätkiä, kuvitettuja henkilöitä, jotka joskus ehkä olivat totta, lihaa ja verta, mutta nyt ainoa henki, joka niissä pihisee, on minun antamaani, värittämääni, keksimääni. Ainoa, joka tarinaa haluaa kertoa näin ja näillä hahmoilla ja juonen käänteillä, olen minä itse. Ainoa, joka tarinaa tässä muodossaan ruokkii energiallaan, olen minä itse. Kaikki muut asianosaiset ovat jo jatkaneet matkaa. Kaikki mennyt on toden totta jo mennyt.

On hurjaa huomata, että olen itse ainoa aktiivinen tekijä menneeni käskirjoittajatiimissä. Olen itse sekä ohjaaja, tuottaja että käsikirjoittaja. Minun kädestäni ovat saaneet hengen jokainen tarinan roolihenkilö. Ne ehkä vielä joskus olivat oikeita tilanteita, kohtaamisia ja ihmisiä, mutta eivät enää. Koska mennyt tässä hetkessä on pelkkää kertomusta. Parhaimmillaan Oscarin arvoista kerrontaa, mutta kerrontaa silti. Tämän hetken todellisuuteen ei mahdu sekuntiakaan eilisestä, eikä sekuntiakaan huomisesta. Ainoa mitä on, on itsekirjoitetut ja väritetyt tarinat, muistot ja mielikuvat, haaveet, pelot ja toiveet. Huomion arvoista lienee, että jos olen itse enää ainoa henkilö kirjoitustiimistä ja tuotantoryhmästä, lienen myös ainoa aktiivinen osapuoli ja ainoa henkilö, joka voi vielä puuttua juonenkäänteisiin. Ainoa, joka tarinaa voi muuttaa, kirjoittaa uusiksi ja ehkä lopulta vielä luovuttaa sen isompaan virtaan. Kynä on minun kädessäni, halusin tai en. Niin usein sitä luulee, että ulkoisella todellisuudella olisi jokin aktiivinen toiminnan funktio omaan sisäiseen maailmaan, mutta joka kerta asiaan sukeltaessa/kompastuessa huomaan, että peilihän se vaan. Peilihän se vaan.

Joten, armas vihaaja, joka tänään taas jostain triggeröidyit ja vihlaisit sisustaani, näen sut. Sua ei oikeasti enää olekaan, mutta haamuksi olet jäänyt johonkin kohtaan kehoani asumaan. Voit jatkaa matkaasi, sinut on tunnistettu. Ei sinua oikeasti enää olekaan.

Katti-11.jpg

The moment I released something old to make room for something new to rise. Like a ritual, a rite. Espoo 2018.

Photo: Roza Coco Ahmad

MUAH: Karoliina Viinikari

Jacket: Tuomas Kristian

2 Replies to “Dear Haters”

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s